Hyvät avajaisvieraat, hyvät taiteilijat
Kiitos näyttelyn järjestäjille kunniasta päästä avaamaan näyttely.
Aihkin kanssa näyttely on ajankohtainen, yhteiskunnallisesti merkityksellinen ja myös omakohtaisesti tärkeä. Omakohtainen tärkeys syntyy siitä, että olen asunut suuren osan elämästäni kirjaimellisesti metsässä ja asun nytkin metsässä. Kotini ikkunoista näkyy metsää, pihallani kasvaa suuria, yli satavuotiaita petäjiä, joita silloin tällöin halaan ja joiden kanssa keskustelen lähes päivittäin. Tai joita vain ihailen. Metsä on siis minulle rakas ja puut ovat rakkaita. Yksilöinä ja metsinä.
Metsä on ollut ihmisten elinympäristö täällä pohjoisella havumetsävyöhykkeellä lähes niin pitkään kuin täällä on ollut ihmisiä. Tämä paikka, Kemi oli veden alla vielä hiukan yli tuhat vuotta sitten, jolloin kotiseudullani tästä noin 200 km Kemijokea ylävirtaan, oli jo yli 5000 vuotta ollut kuivaa maata ja kasvanut metsää. Metsä on tarjonnut ihmisille marjoja, sieniä, rauhaa, terveyttä, tuoksuja, lääkeaineita, kuten pihkaa, polttopuita, rakennuspuita, ja muita tarvepuita, tervaa ja lisäksi metsä on koti lukemattomille selkärankaisille ja selkärangattomille eläimille, hyönteisille ja kasveille.
Ihmisen suhde metsään muuttui perusteellisesti teollisella aikakaudella, joka alkoi puunjalostusteollisuuden nousun myötä 1800-luvun lopulla myös Kemissä. Tuolloin tänne perustettiin sahoja ja myöhemmin muita puunjalostusteollisuuden laitoksia, kuten sellutehdas 1920-luvulla ja paperitehdas 1950-luvulla. 1800-luvun lopulla perustettua puunjalostusyhtiö Kemi Oytä kutsuttiin ”Lapin leivän isäksi”. Haastatellessani vuonna 1898 syntynyttä isoisääni kysyin häneltä, mistä ihmiset elivät hänen nuoruudessaan 1900-luvun alkupuoliskolla. Hän vastasi: ”Veen ja mettän viljasta.” Kemi Yhtiön kutsumanimi ja isoisäni luonnehdinta ihmisen elämän lähteistä kertovat samaa tarinaa kuin historian tutkimukset: metsä on ollut ihmisille elintärkeä.
Ihmiset ovat muuttaneet metsiä. Noin 150 vuotta sitten Lapin metsät olivat monimuotoisia luonnonmetsiä: puut ovat eri-ikäisiä ja erikokoisia, puulajien suhteet vaihtelivat ja metsän kehityskulkuun vaikuttavat monet vaikeasti ennustettavat tekijät. Nykyään metsistä suuri osa on tasaikäisiä talousmetsiä. Tasaikäisessä kasvatusmetsässä puut ovat iältään, kooltaan suhteellisen yhdenmukaisia ja yksilajisia. Puun määrä, laatu ja käyttötarkoitus on kytketty metsäteollisuuden tarpeisiin. Metsänhoitotoimenpiteitä standardoidaan ja voidaan toteuttaa laajoilla alueilla.
Luonnonmetsien korvaaminen tasaikäisillä talousmetsillä on tapa saattaa metsät kapitalistista taloutta hallitsevan pääomasuhteen piiriin. Suomalaisen metsätalouden siirtyminen luonnonmetsistä tasaikäisiin kasvatusmetsiin ei ole vain metsätieteen ja metsänhoitotekniikoiden kehityksen tulosta. Se on ollut – ja on edelleenkin – ennen kaikkea tapa tehdä metsästä kapitalistiselle tuotannolle mitattava, ennustettava ja tehokkaasti hyödynnettävä resurssi.
Ihmisen suhde metsään ja puihin kuitenkin muuttuu jatkuvasti, edellä kuvatun taloudellisen rationaliteetin sanelema kehitys ei ole päätepiste. Uusin muutos tiivistyy näyttelyn nimessä ”Aihkin kanssa”. Jos yhteiskunnan ja erityisesti talouden päätöksentekijät näkivät viimeiset sata tai kaksisataa vuotta, teollistumisen alusta lähtien metsän etupäässä taloudellisesta näkökulmasta, luonnonvarana tai raaka-aineena, ihmisten toiminnan kohteena ja tarpeiden tyydyttämisen välineenä, on uusi luonnon itseisarvoa korostava ajattelu viime vuosisadalla ja erityisesti aivan parin viimeisen vuosikymmenen aikana muuttanut ajattelua. Onko ajattelun muutos ulottunut myös yhteiskunnan taloudellisen ja poliittisen eliitin keskuuteen on jokseenkin epätodennäköistä. Googlen Muhoksella suorittama metsätuho tai Metsähallituksen avohakkuut Lapissa ja muualla, eivät todista muutoksesta.
Monien ihmisten ajatteluun vaikuttaa luontoherääminen, jonka panivat alulle jo 1970-luvulla julkaistujen Rooman klubin raportien varoitukset luonnon tilan heikkenemisestä. Sittemmin 2000-luvulla on käynyt selväksi, että ihmiskunnan olemassaolo on erottamattomasti yhteydessä koko luonnon hyvinvointiin. Lajikato ja ilmastonmuutos ovat viimeistään herättäneet ihmisten enemmistön ymmärtämään sen, että ihmiset ovat osa luontoa ja että myös muilla lajeilla kuin ihmisillä on ihmisen arvostuksista ja tarpeista riippumaton arvo. Eläinoikeusliike taisteli Suomessakin jo 1990-luvulta lähtien ja ennen sitäkin tuotantoeläinten hyvinvoinnin parantamiseksi, lisäksi on alettu korostamaan myös luonnossa elävien eläinten oikeuksia ja kokonaisten ekosysteemien kuten jokien oikeuksia.
Eläinten oikeuksien ja itseisarvon tunnustamisen myötä ihmiset, erityisesti posthumanistiset ihmistieteilijät ja posthumanistiset taitelijat ovat alkaneet tehdä taidetta ja tutkimusta monilajisista lähtökodista. Bakteerit ja mikrobit ovat tehneet näyttäviä taideteoksia, taiteilijat ovat pyrkineet taiteen luomiseen hevosten, koirien ja muiden kotieläinten kanssa, lähtien siitä, että toisten lajiset eläimet ovat kanssataiteilijoita.
Näyttelyn ”Aihkin kanssa” nimen voi tulkita osoittavan, että tässä näyttelyssä monilajisuus on ulotettu eläinten lisäksi kasveihin, erityisesti puihin. Aihki sana tarkoittaa jättipetäjää tai aarnihonkaa. Näyttelyn nimi kuvastaa, mikä näkyy hyvin useissa näyttelyn töissä, että taiteilijat ovat työskentelyssään ottaneet puut tai laajemmin luonnon kumppanikseen. Aihkin kanssa osoittaa pyrkimystä syvään yhteyteen luontoon, pyrkimystä puiden, aihkien itseisarvon tunnustamiseen samaan aikaan kuin esimerkiksi töiden materiaaleissa ja kehyksissä, ehkäpä väreissäkin käytetään puista saatavia raaka-aineita.
Näyttelyn kuraattori Maria Huhmarniemi ja hänen kollegansa kuten Timo Jokela ja Kalle Lampela ovat 2010-luvulta lähtien rakentaneet Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävän tradition, jonka keskiössä ovat olleet kysymykset taiteen yhteiskunnallisesta, erityisesti ympäristöpoliittisesta vaikuttavuudesta. Lähtökohtana on ollut, että taide ja tutkimus, voivat ja niiden tulee vaikuttaa globaaleihin ympäristöhaasteisiin.
Miten pitkälle monilajisuus taiteessa voidaan ulottaa kasveihinkin, on avoin kysymys, eikä tämä näyttely tarjoa siihen vastausta. Mutta se kuitenkin nostaa nimeään myöten esille uudenlaista tapaa ajatella ihmisten ja puiden, ihmiskunnan ja metsän suhdetta. Ennen loppusanoja esitän pienen runon, johon innoituksen ovat antaneet männyt.
”Männyt rinnan kasvaneet,
oksillansa toisiansa hyväilleet
ovat nähneet monta lähtöä
ja paluuta
ja tähdet
rataansa väsymättä kiertäneet
ja kuun
ja hanget säkenöivät
ja varjot
syvimmistä syvimmät.
Männyt paikoillansa pysyneet
ovat meidät ja itsensä hyväksyneet.”
Onnittelut taiteilijoille ja Kemin taidemuseon väelle hienosta näyttelystä.